"Pilaat hevoses"
"Oot säälittävä"
Poni kyttää maneesin nurkkaa. Tyttö ponin selässä koittaa tehdä parhaansa. Sisällään hän huutaa poispääsyä tilanteesta. Ei tästä tule taas mitään. Tyttö on kauhusta jäykkä. Hän miettii, miksi koskaan valitsi ratsastuksen ja kuinka hän tekee kaikista poneista hermoheikkoja.
Kaiken hän silti pitää sisällään, eihän kukaan ymmärrä. Muut huomaavat kuitenkin hänen pelkonsa ja kertovat, että tytöstä ei ole tähän harrastukseen. Tietyn aikaa tyttö jaksaa kuunnella tätä.
Sitten hän päättää näyttää kaikille.
Pelko, se aihe josta ei juuri puhuta. Kuitenkin tämä asia koskee monia ratsastajia, jotka usein kuvittelevat olevansa yksin. Aluksi asia ei edes välttämättä tunnu ongelmalta, mutta ennemmin tai myöhemmin, alkaa pohtimaan, onko minusta tähän?
Kerron nyt vähän omaa kokemustani.
En ole koskaan ollut mikään erityisen rohkea ratsastaja. En ole kuitenkaan pienistä säikähtänyt, vaan olen lähinnä nauranut pelleileville eläimille.
Varmaan suurin syy oli käden murtuminen tippumisessa, kun poni säikähti ja lähti. Siitä sitten seurasi parin kuukauden tauko, jonka jälkeen en tuntenut ponin selässä samalla tavalla.
Jojon kanssa minua jännitti kaameasti, joten tartutin pelon poniin, jonka käytös lietsoi minua. Noidankehä jatkui vajaan puoli vuotta, kunnes tajusimme lopettaa ponilla ratsastamisen.
Awan pukkisarjat eivät sen sijaan hetkauttaneet minua, vaikka tulinkin muutamaan otteesseen alas, se oli kuitenkin minulle tuttu ja turvallinen. Elämä jatkui, löysin Hakamaan.
Minun piti alkaa vuokraamaan Picaa, mutta päädyin valmentautumaan Brunolla.
Bruno ei aina ollut ihan lapasessa, mutta sekin kävi niin tutuksi, että en osannut pelätä, en jännittänyt enää yhtään.
Kesä kului ja oli Haukirannan vuoro. Siellä menin Aatu-ponilla. Ensimmäisten tuntien jälkeen olin valmis jättämään hyppäämisen sikseen, mutta yritin kuitenkin. Pian löysinkin oikeita nappuloita ja tadaa, en jännittänyt enää sitäkään ponia. Rimakammo sen sijaan muistutteli itsestään, mutta sain pidettyä sen taka-alalla.
Varmaan suurin syy oli käden murtuminen tippumisessa, kun poni säikähti ja lähti. Siitä sitten seurasi parin kuukauden tauko, jonka jälkeen en tuntenut ponin selässä samalla tavalla.
Jojon kanssa minua jännitti kaameasti, joten tartutin pelon poniin, jonka käytös lietsoi minua. Noidankehä jatkui vajaan puoli vuotta, kunnes tajusimme lopettaa ponilla ratsastamisen.
Awan pukkisarjat eivät sen sijaan hetkauttaneet minua, vaikka tulinkin muutamaan otteesseen alas, se oli kuitenkin minulle tuttu ja turvallinen. Elämä jatkui, löysin Hakamaan.
Minun piti alkaa vuokraamaan Picaa, mutta päädyin valmentautumaan Brunolla.
Bruno ei aina ollut ihan lapasessa, mutta sekin kävi niin tutuksi, että en osannut pelätä, en jännittänyt enää yhtään.
Kesä kului ja oli Haukirannan vuoro. Siellä menin Aatu-ponilla. Ensimmäisten tuntien jälkeen olin valmis jättämään hyppäämisen sikseen, mutta yritin kuitenkin. Pian löysinkin oikeita nappuloita ja tadaa, en jännittänyt enää sitäkään ponia. Rimakammo sen sijaan muistutteli itsestään, mutta sain pidettyä sen taka-alalla.
Loppusyksystä minulla oli Nova niminen poni koeajalla. Sen läheisriippuvainen käytös sai vanhan pelon taas tulemaan. Lopulta aloin ajatella, että tämä oli tässä, vaihdan kokonaan ravureihin. Mutta sitten kun koeratsastin Pinjan, minusta tuntui, että ehkä nyt.
Ei elämä ole Pinjankaan kanssa ollut ruusuilla tanssimista, mutta olen sisuuntunut ja elämä alkaa hymyillä, pelko on toivottavasti viimein ahdistettu nurkkaan.
Toivottavasti tykkäsit postauksesta! Kommenttia saa heittää ihan rohkeesti!
Ei elämä ole Pinjankaan kanssa ollut ruusuilla tanssimista, mutta olen sisuuntunut ja elämä alkaa hymyillä, pelko on toivottavasti viimein ahdistettu nurkkaan.
 |
| Jojo, kun kaikki oli vielä hyvin.. |
Toivottavasti tykkäsit postauksesta! Kommenttia saa heittää ihan rohkeesti!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti